Ajattelin aloittaa tämän kolumnin kirjoittamalla siitä, kuinka hankalaa, kiireistä ja henkisesti rankkaa terveyskeskuslääkärin työ on kuvaamalla omia kokemuksiani. Siten loisin teille mielikuvaa siitä, että kyllä minäkin tiedän, kuinka vaikeaa se on, ja yrittää sillä tavalla todistaa, että olen teidän kanssa ihan samassa liemessä. Totesin kuitenkin, että tämä olisi kuorolle saarnaamista.

Kullakin meistä on omat syynsä jatkaa julkisella puolella kaikesta huolimatta. Tähän vaikuttavat seikat voivat kunkin kohdalla vaihdella velvollisuudentunteesta masokismin kautta periaatteelliseen tai ideologiseen tyhmyyteen, mutta toivotta­vasti kuitenkin ensisijainen syy on potilastyön mielekkyys.

Sote lupaa kymmenen hyvää ja kahdeksan kaunista. Ter­veyskeskuslääkärille pitäisi hoitotakuun asetusmuutosehdotuksen mukaan kiireettömissä uusissa asioissa päästä viikossa (tähän GPF otti melko nihkeän kannan omassa lausunnos­saan). Hallitus lupaa perusterveydenhuoltoon 1000 lääkäriä lisää, mutta kuinka moni oikeasti uskoo, että tämä tulee lähivuosina toteutumaan? Ja miten me jatkamme tätä epätodennäköistä ihmettä odotellessa?

Mitä sitten tehdä? Miten jaksaa päivästä toiseen? Miten välttää kyynistyminen ja loppuun palaminen? Puhu (USB-)johdolle, se helpottaa?

Onko fiksua ottaa jatkuvasti lääkäreistä 100 %:n työteho irti, kun se ei enää jätä mitään puskurivaraa tahdin tehos­ta­mi­seen silloin, kun siihen oikeasti on tarvetta? Onko järkeä siinä, että kokenut lääkäri ryhtyy tekemään lyhyempää työaikaa tuon työkuorman hallitsemiseksi ja loppupeleissä viikkotyötunnit kuitenkin lähenevät sitä 100 %:n työaikaa? Nykyään terveyskeskuksessa työskentelevä yleislääketieteen erikoislääkäri, joka tekee lähinnä kliinistä työtä 100 %:n työpanoksella, alkaa olla rariteetti, eikä mikään ihme. Loppuunpalaminen ei ole heroismia.

Hyvän lähijohtamisen merkitys on työssä jaksamisen kan­nalta keskeistä, ja valitettavan usein hyvät esihenkilöt ovat kiven alla (itse koen olevani tässä suhteessa onnekas). Jos kuitenkin työntekijät äänestävät jaloillaan, pitäisi tällöin esihenkilöiden tuijottaa hyvin kriittisesti peiliin ja miettiä omaa työ­otettaan – eikä ole myöskään tarkoituksenmukaista, että lääkäriesihenkilö polttaa itseään loppuun omalla työkuormallaan, kun siitä loppupeleissä kärsii koko yksikkö.

Toisaalta, voiko yksittäinen kliinikko omalla toiminnallaan vaikuttaa jaksamiseensa? En oikeastaan tiedä muita hyviä keinoja kuin oman perfektionismin hallinta.

Riittävän hyvä on oikeasti riittävän hyvä. Vastuu omahoidon toteuttamisesta jätetään ensisijaisesti potilaalle (holhoamisenkin pitäisi voida delegoida hoitajille), omat osaamisen rajat on syytä oppia tuntemaan, potilaita pitäisi opetella rajaamaan ja keskittyä enemmän kokonaisuuden kannalta olennaisiin asioihin vastaanotolla (ja potilaskirjauksissa). Ennen kaikkea tulisi hyväksyä omien aitojen vaikuttamismahdollisuuksien rajallisuus. Eivät ne potilaat parane sillä, että heidän asioitaan märehtii kotona pahimmillaan yötä myöten. Useimmat meistä lienevät nämä “hyvät ohjeet” kuulleetkin jossakin vaiheessa uraansa. Varmaan olen tästä listasta myös jotakin olennaista unohtanut.

Tästä huolimatta lääkärin pitäisi edelleen pystyä kohtaamaan potilaat yksilöllisinä ihmisinä ja psykososiaalisina koko­naisuuksina, joilla nyt sattuu olemaan jonkinlainen terveydel­linen ongelma – toimimaan siinä “yleislääketieteen syvässä yti­messä”. Oman ammatillisen identiteetin ja tosielämän realiteettien tasapainottaminen on väistämättä ajoittain mahdottomalta tuntuva urakka. Kompromisseja on pakko tehdä oman itsensä kanssa, jos haluaa jatkaa työskentelyä julkisella puolella.

JA vaikka kaiken tämän itse tiedostaisi ja pyrkisi omalla toiminnallaan edesauttamaan omaa työssä jaksamistaan, niin aina se ei riitä. Tätäkin kirjoitan nyt itse ollessani osa-aikaisella sairaslomalla keskivaikean depression vuoksi. Syyt omalle sairastumiselleni eivät ole ensisijaisesti suoraan työhön liittyviä, mutta tämäkin kuvaa sitä, että jos omassa työotteessani ei ole tilaa “reservikapasiteetille”, niin ei sitä myöskään ole käytettävissäni silloin kun sitä tarvittaisiin.

Milloinkohan itse oppisimme noudattamaan omia hyviä neuvojamme?

Joonas Joensuu
Yleislääketieteen erikoislääkäri, Porvoo
Terveyspoliittisen ryhmän pj, GPF
Edunvalvontaryhmän jäsen, GPF