Olemme saaneet terveyskeskusten puolestapuhujan vallan kärkipaikalle. Toivomme lepää nyt ministeri Aki Lindénin pitkässä ja laaja-alaisessa ter­veydenhuollon tuntemuksessa. Hän on kriisiaikana osallis­tunut julkiseen keskusteluun kiitettävän aktiivisesti itsensä ja aikansa likoon laittaen. Omalääkäreitä toivotaan pelastamaan potilaita, perheitä ja terveyskeskusta ministerinkin suulla.

Perusterveydenhuolto on kriisissä. Samalla on Ukrainan kriisi, josta tuli tätä kirjoittaessani Venäjän sota. Sitä myöten on myös energiakriisi, omavaraisuuskriisi, toivottavasti ei ruokakriisiä. Ympäristö-sanaa ei 24.2. mainittu uutisissa kertaakaan, eikä eduskunnan kyselytunnillakaan – toki myöhemmin Suomi päätti vihreän siirtymän pelastavan meidät. Itse en­tisenä pasifistina toivoisin myös lisää rautaa rajalle. Korona on melkein unohdettu, mutta korona ei ole unohtanut meitä. Meitä jännittää ja huolettaa, ahdistaa ja pelottaa – joskus oma roolimmekin ja paikkamme yhteiskunnassa. Ainakin 2000-luvun alusta on puhuttu, että tietokoneet ottavat vallan ja tekoäly voi tehdä lääkäreistäkin tarpeettomia. Potilaita vyöryy, jonottaa ja kaikilla kolottaa. Hoitoon ei päästä, velkaa ja nälkää riittää. Tänään toivon, että siitä ei oikeasti tule jossakin hyvin lähellä totta. Samalla mietin, montako hehtaaria pystymme maatilallamme tänä keväänä viljaa kylvämään ja siemenperunaa istuttamaan näillä tuotantopanosten hinnoilla.

Hoidonjatkuvuuden merkitys on tutkitusti vahvasti todistettu, eikä sen merkitystä kannata ihmisen hoitamisessa enää kenenkään kyseenalaistaa. Tiedetään, että avioliitossa elävät miehet elävät pidempään. Näin myös suhteessa samaan lääkäriin olevat potilaat.

Asiantuntijat – keski-ikäiset erikoislääkärit – eivät enää pakkoliittoihin kuitenkaan taivu. Nykyaikana vapaus valita ja muodostaa omat suhteensa on luovuttamaton arvo. Työn­an­tajan, kuntien ja erityisesti tulevien hyvinvointialueiden on syytä tunnistaa tämä asiantuntijuus ja vapaaehtoisen sitoutuneisuuden arvo. Jos todella halutaan tehdä terveyshyötyä, sitä todellista terveydenhuollon tuotantokoneiston tehoa, keski-ikäistä terveyskeskuslääkäriä ei kannata sivuuttaa tai karsinoida. Tapahtuu pian kapina ja seuraa vapina. Parhaillaan on menossa tärkeä virkaehtosopimusten neuvottelukierros. Siellä on paljon pelissä ja jollakin tavalla koen, että nyt jos koskaan molemmat neuvotteluosapuolet ovatkin samalla puolella. Pitäi­si synnyttää sellainen sopimus, että terveyskeskuslääkärit haluavat ja jaksavat edelleen tehdä tätä arvokasta ja tärkeää työtä ihmisen parhaaksi, että meillä olisi hyvä elää ja lopulta kuolla. Erityisesti hädän hetkellä toivoisi turvallista suhdetta ammattilaiseen, hahmottuisivat juuri ne luottoihmiset, joiden puoleen kääntyä tuskassa ja heikkona.

Jääkiekkojoukkueessa on luottopelureita. Terveys­keskuk­sissakin pitää olla luottolääkäreitä. Olisi ihanaa, jos sama tuttu lääkäri kuuntelisi huoleni joka kerta sairastaessani. Näin se ei mene. Lääkäritkin lomailevat, nauttivat elämästä, teke­vät muita töitä, saavat lapsia, sairastavat ja eläköityvät. Täydellistä hoidonjatkuvuutta ei ole kuin ei täydellistä muutenkaan elä­mäs­sä. Vanhaan kunnanlääkäri-ideaaliin ei ole paluuta, eikä oma­­lääkäriyteen siinä muodossa, jossa sitä Oulussa 2000-luvulla ja Muhoksella 2010-luvulla harjoitin. Vanhantyyppinen omalääkärijärjestelmä karkottaa loputkin sitoutuneet, ja turvallisesta avioliitosta tulee vankila. Pitää olla kumppaneita, taa­kan jakajia, nuoria koulutettavia, jotka vähitellen saavat myös vastuunsa nautittavaksi. Lääkärilläkin on syytä olla luot­­to­­­kumppanilääkäri ja -sairaanhoitajatyöpari ja luottoeri­kois­tuvia koulutettavana jatkamaan työtä. Näitä toisensa ja poti­laansa tuntevia ammattilaisten liittoja kannattaa tehdä. Taak­ka pitää olla jaettavissa samalla, kun vastuuta kannetaan. Hoitosuhde muodostuu aina yksilöiden, ihmisten välillä. Sii­hen voi kuitenkin turvallisesti useimmiten osallistua myös muita ammattilaisia kokonaisuutta tukevalla tavalla.

Ja näinhän meillä edelleen monissa osaavissa terveyskeskuksissa tehdäänkin. Kokenutta terveyskeskuslääkäriä sitoutu­neempaa saa yhteiskunnastamme etsiä, kunhan jonkunlaiset raamit ympärillä pysyvät. Hyvinvointialueilla on nyt iso val­ta ja vastuu järjestää hoito siten, että sitä ja sen antajia on. An­ne­taan yleislääketieteen osaajille mahdollisuus muodostaa suhde potilaaseen ja suunnitella hoito potilaslähtöisesti niin, että potilaan hyvinvointi lisääntyy ja sen tekijät jaksavat tehdä työtänsä. Muutaman ammattilaisen yhteinen porukka on kestävää kehitystä aidoimmillaan – joustaa tilanteen ja tarpeen mukaan. Yhdessä kriiseistä selvitään, niin terveyskeskuksissa kuin maapallolla suuremmassakin kuvassa.

Oili Junttila