Lääkärien koulutus huolettaa

UUTENA HALLITUKSEN JÄSE­NE­NÄ kerron alkuun lyhyesti itsestäni. Olen Helsingistä 90-luvun lopulla valmistunut terveyskeskuslääkäri ja yleislääketieteen erikoislääkäri. Valmistuin lääkäriksi tekemättä päiväkään lääkärin töitä, lama oli vienyt mahdollisuudet sijaisuuksiin. Ensimmäisenä työpäivänäni Lappeenrannan terveyskeskuksessa ylilääkärin lause ”tärkeintä on, että itse uskot olevasi lääkäri, kyllä ne potilaat sitten siihen myös uskovat” helpotti ehkä hieman jännitystä omasta pärjäämisestä työssä, josta en oikeastaan tiennyt mitään. Kokeneiden hoitajien ja kollegoiden tuella ja ahkerasti käytössä olleen Yleislääkärin käsikirjan tuella selvisin. Potilaatkin opettivat. Lappeenrannasta polku johti kohti Espoon terveysasemia ja erikoistumista Jorvin sairaalassa. Käväisin vuoden myös psykiatrian puolella. Viime vuodet olen työs­kennellyt kotikaupungissani Helsingissä rivi­terveyskeskuslääkärinä ja erikoislääkärikouluttajana, ylilääkärinä ja nyt viimeiset kolme vuotta koulutusylilääkärinä. Nuorempien kolle­goiden tukeminen ja ohjaus on ollut tärkeä ja mieluinen osa työtäni pitkään. Ohjaus on ollut myös ikkuna siihen, mitä meillä lääketieteen koulutuksen saralla tapahtuu. Toisenlaisen ikkunan koulutusasioihin on tuonut paikkani Lääkäriliiton pro­fessiojaoksessa ja -valiokunnassa.

Viime aikoina huoleni sekä lääketieteen peruskoulutuksen että jatkokoulutuksen tule­vai­suudesta on lisääntynyt. Yliopistojen kasva­neet ryhmäkoot vähentävät mahdollisuuksia harjoitella kliinisiä taitoja opiskeluaikana. Ter­veysasemien paineinen arki vähentää haluk­kuut­ta ottaa opiskelijoita ja amanuensseja har­joittelujaksoille. Hyvinvointialueilla on sääs­tö­paineiden vuoksi vähennetty sijaisten määriä. Pääsevätkö kesäkandit ollenkaan töihin? Rek­rytointikiellot vaikeuttavat myös erikois­tu­vien mahdollisuuksia suorit­taa muiden alojen koulutusjaksoja. Missä ja milloin niitä lääkärintaitoja oikein jatkossa opitaan?

Lääkäriksi kasvaminen sujuu myös mukavammin, jos rinnalla kulkee ohjaaja, jolla oikeasti on aikaa yhteiseen työskentelyyn. Kun jatko-opis­kelijoiden määrä lisääntyy, miten heille riittää ohjaajia ja kouluttajia? Senioreiden työpaine on ohjaamisen lisäksi muutenkin suuri, koska heillä on usein monia muitakin vastuutehtäviä. Aikaa ohjaamiseen ei saa ottaa ohjaajien selkänahasta.

Yleislääketieteen opiskelun osalta viime vuodet ovat tuoneet suuria muutoksia mukanaan. Terveyskeskusten työn luonne on muuttunut. Lähivastaanotot ovat muuttuneet digityöksi ja konsultoinniksi. Vastaanotolla lähes jokainen potilas on moniongelmainen ja monisairas. Jatkuvuus, tuo perusterveydenhuollon kulmakivi, ei ole ollut kaikkialla parhaimmillaan. Keskustelin nuoren kollegan kanssa hänen tulevasta käytännön potilastentistään. Häntä jännitti, koska hän oli hoi­tanut taval­lisia kansansairauksia kovin vähän. Vaikka hän oli ollut jo useamman kuukauden ter­veys­asemalla töissä, hänen vastaanotollaan ei ollut käynyt esimerkiksi yhtään diabetespotilasta määräaikaiskontrollissa. Toinen kollega on aiemmin kertonut, ettei hän lähes vuoden terveys­keskusjakson aikana päässyt tekemään yh­tään nivelpistosta. Hänen asemallaan kaikki ”yhden vaivan” potilaat oli ohjattu palvelusetelin turvin muualle. Nämä arjen kertomukset tuovat hyvin esille sen, että voidaksemme turvata monipuolisen terveyskeskusjakson on tehtävä muutoksia. Miten me jatkossa perusterveydenhuollossa saamme jatko-opiskelijoillemme riittävän moni­puolisen potilasmateriaalin? Miten voisimme varmistaa, että nuoret kollegat saisivat hoitaakseen myös helpompia potilastapauksia ilman, että hoitojonot tästä syystä pitenevät? Joskus olisi hyvä saada keskittyä vyyhdin sijaan yhden asian selvittämiseen. Toistojen tuomaa varmuuttakin pitäisi saada.

Tulemme tarvitsemaan yhteistyötä, uudenlaista ajattelua ja kompromisseja, jotta voimme jatkossakin tarjota lääketieteen opiskelijoille ja jatko-opiskelijoille monipuolisen, turvallisen ja sopivasti tuetun polun tähän hienoon ammattiin.

Johanna Anttila-Bondestam, yleislääketieteen erikoislääkäri, Helsinki