Mistä saadaan tuhat takaajaa?

Perusterveydenhuolto Suomessa on murroksessa. Edellisellä vaalikaudella tehtiin järjestelmäuudistusta suurella intohimolla, mutta aika loppui kesken. Se ei tuntunut pelkästään huonolta asialta, kun ainakin perusterveydenhuollon osalta suunnitelmissa näytti olevan maakunnallisten sote-keskusten luominen ja käytännössä lähinnä sairaanhoitopiirien kokoisten ”terveyskeskusten” pe­rustaminen. Noissa yhteyksissä tavoitteena vaikutti olevan yksityisten palveluntuottajien toiminnan vaikeuttaminen niin, että osallistumisinto saataisiin nollattua kannattavuuden ohel­la. Esillä olleet ehdot olivat sellaisia, että pienten lääkäri­ase­mien ei olisi ollut lainkaan mahdollista tuottaa palvelua. Uh­kana vaikutti olevan, että pinta-alaltaan suurissa perusterveydenhuollon liikelaitoksissa jouduttaisiin resursseja tasaamaan alueellisesti. Se olisi pahimmillaan tarkoittanut kurjuu­den jakamista niin, että pulaa paikkaamaan olisi siirretty lää­käreitä niiltä seuduilta, missä heitä olisi ollut. Seurauksena olisi ollut jopa satojen kilometrien mittaisia työssäkäyntialueita, joiden sisällä palkkaharmonisaatio olisi tasannut ansiokehityksenkin pitkiksi ajoiksi.

Noista suunnitelmista ainakin hetkeksi päästiin. Nykyi­nen hallitus haluaa korjata perusterveydenhuollon toimivuutta järjestämällä terveyskeskuksiin tuhat uutta lääkäriä. Se varmaan auttaisi, mutta mistä heidät löydetään, kun nytkään ei kaikkia virkoja saada täytettyä? Koulutusmäärien lisääminen keksitään tässä kohtaa aina uudelleen. Se vaikuttaa kovin hitaasti, ja yliopistosairaalat muodostavat tässä pullonkaulan. Kuulemma yhtään suuremmalle opis­kelijamäärälle ei ole tilo­ja eikä kouluttajia, hyvä jos nykyisellekään. Seuraavaksi tulee yleensä mieleen pakottaminen: jos pakotettaisiin val­mistu­vat lääkärit terveyskeskuksiin vuodeksi tai pariksi, kun yhteiskunta on kalliin koulutuksenkin kustantanut. Tuollaistahan on ollut eräissä sosialistisissa maissa, ja Suomessakin aikanaan. Itsekin osallistuin niin sanottuun orientoivan vaiheen koulutukseen 1980-luvulla. Nimestään huolimatta sisältö ei ollut erityisesti koulutusta – vaan samaa työtä vähän pienemmällä palkalla. Niillä eväillä ei asetuta periferiaan eläkettä odottamaan vaan hakeudutaan pois heti kun päästään. Lisäksi on selvää, että kaikista valmistuvista ei tule yleislääkäreitä terveyskeskuksiin, kun taipumusta ja tarvetta on muuallekin.

Yleislääkärin työ perusterveydenhuollossa on kuitenkin hienoa. Tietysti siinä tulee ilmi se, että tavalliset sairaudet ovat yleisiä. Silloin tällöin saa kuitenkin kokea löytämisen elämyksiä ja oppii myös käyttämään aikaa työkaluna. Pienen paikkakunnan väestövastuulääkärinä tutustuu perheisiin ja sukuihin jopa neljässä sukupolvessa. Yleislääketieteeseen erikoistuminen auttaa kehittämään työssä tarvittavaa näkemystä, ja on ollut ilo nähdä nuorten kollegojen suuntautuvan alalle.

Olen tehnyt työikäni perusterveydenhuollon töitä ja viihtynyt, vasta neljäs työnantajakin menossa. Työ on edelleen mielekästä. Riittävän ansiotason ohella melkein suurempi merkitys on sillä, että minulla on mahdollisuus hallita omaa työtäni. Sen saavuttamiseksi on tärkeätä saada työskennellä sellaisessa työpaikassa, jossa hoitajatyöparit ja vastaanottoaikoja järjestelevät työntekijät ymmärtävät asiat niin, että toimin­ta saadaan jouhevaksi kuormittamatta lääkäriä sopimattomalla tavalla. Myös esimiehillä ja hallinnolla on suuri vastuu siitä, miten työt saadaan sujumaan. Paljon on kuultu juttuja näihin liittyvistä ongelmistakin. Niistä seuraa yleensä se, että lääkäri äänestää jaloillaan, kun ei saa työpaikalla ääntään kuuluviin. Tämä mahdollisuus voi heiketä, jos työmme järjestyy maakunnallisissa liikelaitoksissa. Käytäntö on näyttänyt, että mitä suurempi talo, sen kankeampi johto. Lääkäri on kuitenkin perusterveydenhuollon avainresurssi. Toivoa sopii, että uudenlaisissakin organisaatioissa, jos niitä tulee, työnantajat ymmärtävät arvomme.

Nykyisen hallituksen suunnittelemalla seitsemän päivän hoitotakuulla on varmasti tarkoitettu hyvää, mutta toteutuksen kanssa voi tulla ongelmia. Näkisin, että nopeasti tuon saa toteutumaan vain antamalla palveluseteleitä yksityissekto­rille silloin, kun terveyskeskus ei saa aikaa järjestymään. Mene­tel­mä ei kuitenkaan taida oikein sopia hallituksen niin sanottuun arvopohjaan.

Jyrki Järvinen
Yleislääketieteen erikoislääkäri, Jämsän tk, Kuhmoinen
Terveyspoliittisen- ja koulutustyöryhmän jäsen, GPF