Resurssiongelma ei ratkea elleivät asenteet muutu

Työmäärä ja -tahti perusterveydenhuollossa kasvaa ja kiristyy koko ajan samalla, kun kärsimme kroonisesta, jopa pahenevasta resurssivajeesta. Huolestuneena katson kun nuoret, vastavalmistuneet kollegat joutuvat heti kovaan, tiukasti aikataulutettuun myllyyn mukaan. Se ei ole hyvä asia, koska nuorella lääkärillä oma työnhallintakyky ei ole vielä kunnolla kehittynyt ja epävarmuus kaikesta, etenkin omasta osaamisesta ja omien päätösten oikeudesta, on tuossa kohtaa muutenkin suuri. Työuransa alkutaipaleella oleville lääkäreille tulisi taata kun­nollinen perehdytys, riittävä seniorituki ja henkilökohtainen viikoittainen ohjaustuokio nimetyn ohjaavan lääkärin kanssa. Heillä tulisi olla mahdolli­suus yksilöl­li­sesti räätälöityyn työtahtiin, ainakin ensimmäisinä viikkoina ja kuukausina, jotta riittävä työnhallinta ja sen kehittyminen taattaisiin. Vastavalmistunutta lääkäriä ei tule heti laittaa kovimpaan myllyyn perusterveydenhuollossa – ellemme sitten halua heitä sieltä heti muille erikoisaloille säikäyttää. Edellä mainitut asiat ovat itsestään selviä tavoitteita ja esimerkiksi erikoistuvien lääkärien opinto-oppaisiinkin kirjattuja, mutta toteutuminen on paikka paikoin kyseenalaista.

Yhtä lailla huolestuneena seuraan kokeneiden, osaa­vien kollegoiden kuormittumista perusterveydenhuollossa tahdin ja työmäärän kasvaessa. Muuttuneen työnkuvan takia työstä suoriutuminen on vaikeutunut. Tässä tilanteessa herää helposti epäilys: enkö enää osaa työtäni, olenko näin huono. Tosiasiassa kyse on työnhallinnan tunteen menetyksestä. Samanaikaisesti yksilön vaikuttamismahdollisuus oman työn suorittamiseen, tai esimerkiksi työohjelmaan, on aiempaa rajatumpaa. Nämä tekijät ajavat pohtimaan muita mahdollisuuksia työrintamalla ja herättävät samalla suurta ahdistusta siitä, ettei työtä, ja rakastamaansa erikoisalaa, voi olosuhteiden pakosta toteuttaa tavalla, jonka tuntee ja tietää oikeaksi, omakseen.

Yleislääkärin työ on laaja-alaista. Emme hoida vain potilasta ja hänen somaattisia tai psyykkisiä oireitaan, vaan hoidamme häntä kokonaisuutena. Tähän kokonaisuuteen vaikuttaa ihan kaikki ihmiselämään liittyvä – paitsi potilas itse, myös hänen koko elinympäristönsä ja menneisyytensä. Tämän vuoksi tulisi taata hoidon jatkuvuus, kestävä potilas-lääkärisuhde. Tämä on tärkeää vastavalmistuneille lääkäreille oppi­misen, osaamisen ja ymmärryksen kehittymisen kannalta, ja toisaalta kai­kille lääkäreille työn mielekkyyden, laadun ja työssä jaksamisen vuoksi. Potilaan pitkään tuntenut lääkäri tietää parhaiten, millaisen vastaanottoajan potilas vaivoineen vaatii. Jos hoidon jatkuvuus voitaisiin taata, moni turha päivystys- tai kiirevastaanottokäynti jäisi tekemättä. Nykyisillä resursoinneilla hoidon jatkuvuus ei toteudu.

Resurssiongelmat tuovat haasteensa työnantajille. Siitä huolimatta, jotta suunta perusterveydenhuollossa edes jossain kohtaa saataisiin paremmaksi, paikallisella tasolla tulisi todella panostaa vasta valmistuneisiin ja nuoriin lääkäreihin, koska me tarvitsemme heistä perusterveydenhuoltoon lisää pysyviä tekijöitä. Toisaalta kokeneemman lääkärikunnan työssä jaksamiseen tulee nyt viimeistään kiinnittää entistä enemmän huomiota. Työntekijöiden ääntä tulee kuulla, olivat he sitten missä tahansa vaiheessa omaa työuraansa.

Jaana Takala
Yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri, Seinäjoki
Koulutustyöryhmän jäsen, GPF