Hoidon jatkuvuusmalli, suunta kohti parempaa hoitoa

Oulun yliopiston ja Pohjois-Pohjanmaan sairaan­hoitopiirin toimijoista koottu työryhmä on teh­nyt ansiokkaan selvityksen uudenlaisesta omalääkärimallista. Tämä soveltuisi uusilla hy­vinvointialueilla käytettäväksi yhdessä tiu­ken­tuvan hoitotakuun kanssa. Selvitykseen on koottu yhteen historiatietoja suomalaisen yleislääkärin toimenkuvan ke­hit­tymi­sestä aina piirilääkärin työstä nykyiselleen. Lisäksi siinä on vankka paketti tieteellistä tietoa hoidon jatkuvuuden kiistattomista hyödyistä. Kokenut yleislääkäri on tiennyt nämä edut jo ennestään. On hyvä saada tieteellinen tieto tästä asiasta päättäjille julki ymmärrettävässä muodossa.

Omalääkärimalli kuulostaa monelle terveyskeskuksessa 1990-luvulla työskennelleelle huonolta vaihtoehdolta. Mieleen tulee vanha väestövastuuvirkaehtosopimus, jonka mukaisesti suurimmassa osassa kuntia palvelut tuolloin järjestettiin. Mal­lissa oli paljon hyviä ominaisuuksia, muun muassa ajatus lääkärin autonomiasta järjestellä omaa työtään. Sen heikok­si kohdaksi muodostui määrittämätön säännöllinen työaika. Työn­antaja pilasi mallin liian vähäisellä resursoinnilla. Mo­nessa paikkaa sijaisia lakattiin käyttämästä. Nuorille lääkäreille malli oli kohtuuton, kun heidän olisi heti pitänyt alkaa tehdä kokeneen erikoislääkärin työtä. Tämä yhtälö johti lääkäreiden joukkopakoon terveyskeskuksista. Samaan aikaan työterveyshuollon resursseja lisättiin runsaasti. Siitä muodos­tui kohtuullinen vaihtoehto monelle yleislääkärille siirtyä työ­hön, jossa ei ollut samanlaista vaaraa ylikuormittumisesta. Omalääkäri 2.0 -selvitys ei esitä vanhaan väestövastuumalliin palaamista.

Muutoksen tarve perusterveydenhuollossa on ilmeinen. Hoidon jatkuvuutta kuvaava COC-indeksi (continuity of care) on hyvin matala. Perusterveydenhuollon lääkäreiden kou­lutustaso on matala, erikoislääkäreitä on vain noin 30 %. Muil­la erikoisaloilla osuus on yleensä noin 70 %. Muista Poh­jois­maista Tanska ja Norja pärjäävät näillä mittareilla mitattuna huomattavasti paremmin. Kuten lehdessämme on vuosien varrella monesti kerrottu, perusterveydenhuollon rahoitus on jäänyt jälkeen muista terveydenhuollon osista.

Selvityksessä todetaan muun muassa:
”Hoitosuunnitelmalla ei voida korvata henkilökohtaista hoidon jatkuvuutta. Moniammatillisella tiimityöllä ei voida korvata potilas-lääkärisuhteen hyötyjä. Etävastaanotto soveltuu yleislääkärin työssä vain aiemmin tutun potilaan tilanteen seurantaan silloin, kun asian hoitaminen ei vaadi fyysistä tutkimista.”

Nämä ovat painavia lauseita. Aavistelen jo eriäviä mielipiteitä: ”Ei ole käytännössä mahdollista.” Varmasti pitää paikkaansa osittain, mutta selonteossa osoitetaan mielestäni selkeä suunta, jota kohti meidän on kansakuntana pyrittävä. Näitä muita keinoja voidaan toki käyttää henkilökohtaisen hoidon jatkuvuuden lisäämisen rinnalla.

Maailma ei ole yksioikoinen. Voimme tehdä niin, että valitsemme vähemmän tehokkaampia ja huonommin toimivia tapoja toimia, ja käytämme rahamme tuhlaillen. Siirrymme esi­merkiksi vakuutusperusteiseen terveydenhuoltojärjestelmään, joka toistuvasti on todettu maailman kalleimmaksi ja te­hot­tomimmaksi. Siihen meillä ilmeisesti on varaa?

Hoidon tuottamisen tapaan selvitys ei ota kantaa. Palvelut voidaan tuottaa maakunnan omana toimintana, ostopalvelu­hen­kilökunnalla tai pitkäaikaisena ulkoistuksena. Olen samaa mieltä. Sopimusten tekemiseen täytyy jatkossa edel­leen pa­nostaa, jotta tuottamisen insentiivit ovat yksityisillä samat kuin julkisilla.

Selvityksen ehdotukset sopivat varsin hyvin yhteen Suo­men yleislääkärit GPF ry:n ja Lääkäriliiton tekemien ehdotus­ten kanssa. Omahoitotiimi on varsin lähellä selvityksen toi­men­pide-ehdotuksia. Yleislääketieteen erikoislääkäreiden mää­rän lisäämisestä olemme tismalleen samaa mieltä. Kaiken pohjalla on toteamus, että kikkailuilla ei enää pärjätä, rahaa ja työntekijöitä tarvitaan terveyskeskuksissa lisää.

Tero Harjuntausta