Kaikki lääkärit eivät ole yleislääkäreitä

Lääketieteen termit määrittelee sanan yleislääkäri seuraavasti: ”1. yleislääketieteen erikoislääkäri, 2. lääkärin peruskoulutuksen saanut erikoistumaton lääkäri ja 3. perusterveydenhuollossa toimiva lääkäri, joka hoitaa valikoitumattomia potilaita.” Vain kaksi niistä ovat mielestäni oikeita määritelmiä. Yleislääkäri ei sovellu kuvaamaan lääkärin peruskoulutuksen saanutta erikoistumatonta lääkäriä, joka ei toimi perusterveydenhuollossa hoitaen valikoitumattomia potilaita.

Yleislääketieteen erikoislääkäri on selkeä termi. Sille on tarkka määritelmä, ketkä voivat käyttää tätä nimeä. Se kertoo, millaisia taitoja tällä lääkärillä oletetaan olevan, ja millaisesta työstä lääkäri on kiinnostunut erikoistumalla kyseiselle erikoisalalle.

Terveyskeskuksissa työskentelee myös iso joukko yleislääkäreitä, jotka ovat tehneet laaja-alais­ta perusterveydenhuollon potilastyötä vuosia. Heidän po­tilaansa eivät valikoidu iän, sukupuolen tai sairauden mukaan, vaan he hoitavat valikoitumatonta potilasjoukkoa. Yleis­lää­kä­reiden työhön kuuluu ennaltaehkäisevää työtä, ja sen huo­mioiminen on heille luonnollista. Perusterveydenhuollon toiminta moniammatillisine tiimeineen on heille tuttua. Myös yksityispuolella tällaista työtä tekevät lääkärit voivat kutsua itseään yleislääkäreiksi.

Yleislääkäri sen sijaan ei ole hyvä nimi vastavalmistuneel­le lääkärille, joka aikoo erikoistua jollekin muulle erikoisalal­le. Se ei ole myöskään kuvaava siinä tapauksessa, että erikois­tumaton lääkäri toimii pitkäaikaisesti työpaikassa, jossa hoi­detaan valikoitunutta potilasjoukkoa. Yleislääkäri-termi ei niin ikään kuvaa toisen alan erikoislääkäriä, joka pääsääntöi­sesti tekee oman erikoisalansa työtä, mutta tarvittaessa ottaa vastaanotolleen myös muiden erikoisalojen potilaita. Nä­mä kollegat voisivat käyttää termiä lääkäri tai lääketieteen lisensiaatti, mitään uusia termejä ei ole tarpeen keksiä.

Yleislääkäri-termin uudelleen määrittely on tarpeen potilaiden vuoksi. Potilas saattaa haluta itselleen pitkäaikaisen potilas-lääkärisuhteen, jossa lääkäri ottaa kantaa vaikkapa kohonneen verenpaineen, diabeteksen, astman tai masennuksen hoitoon, tarvittaessa tuki- ja liikuntaelinvaivoihin, ihottumiin ja muihin sairauksiin. Ei ole reilua potilasta kohtaan antaa hänen ym­märtää, että pystyy ottamaan kantaa kaikkiin näihin sairauksiin kokeneen yleislääkärin tavoin. Ei ole myöskään jär­ke­vää lähettää potilasta erikoissairaanhoitoon, jos kysymyk­sessä on yleislääkärin hoidettavissa oleva sairaus. Toki yleislääkärinkin täytyy välillä konsultoida erikoislääkäriä näiden sairauksien hoidossa, mutta pääsääntöisesti sairaudet hoituvat perusterveydenhuollossa.

Terveyskeskuksissa työskentelee runsaasti nuoria lääkäreitä, jotka aikovat erikoistua muille erikoisaloille. Tässä apuna toimii suuressa osassa terveyskeskuksia hyvin toimiva ohjausjär­jestelmä, joka varmistaa potilaille laadukkaan hoidon.

Selkein ratkaisu nimiongelmaan olisi tietysti kaikkien yleislääkäreiden erikoistuminen yleislääketieteeseen. Tästä ta­voitteesta ollaan vielä kaukana, mutta onneksi erikoistuneiden määrä lisääntyy. Silloin yleislääkärit olisivat joko yleislääketieteen erikoislääkäreitä tai yleislääketieteeseen erikoistuvia lääkäreitä. On kuitenkin tärkeää huomioida terveyskeskusten kokeneet, eri­koistumattomat yleislääkärit. Yksi mahdollisuus olisi luoda näille kollegoille jonkinlainen oma erikoistumispolku.

Yleislääkäri-termin käytön selkiyttäminen sopisi hyvin Suomen yleislääkärit ry:n 100-vuotisjuhlavuoden ohjelmaan. Myös Lääkäriliitolla ja Suomen hallituksella on tärkeänä tavoitteena perusterveydenhuollon vahvistaminen. Yleislääkäri-termin nostaminen sille kuuluvaan arvoon on osa vahvistamistyötä. Yleislääkäri on nimensä ansainnut!

Tero Harjuntausta