Kymmeniä vuosia valmisteilla ollut uudistus on nytkähtänyt eteenpäin Covid-19 -pandemian aikana. Ovatkohan pandemian hoitamiseksi tehdyt yhteiset ponnistelut ehkä mahdollistaneet läpimenon? Sote-uudistus on aiheena lähes loppuun kulunut. Nyt on kuitenkin syytä olla valppaana ja mielellään mukana uudistusta suunnittelemassa ja toteuttamassa. On selvää, että terveysongelmat ovat koko yhteiskuntaa koskettavia, ja niiden hoitaminen vaatii riittävästi voimavaroja sekä perusterveydenhuollolta että erikoissairaanhoidolta. Kunta on liian pieni yksikkö vastaamaan väestön terveyspalveluiden järjestämisestä.

Suurin muutos uudistuksessa on, että terveydenhuollon järjestämisvastuu siirtyy pois kunnilta ja sairaanhoitopiirit lakkaavat olemasta. Niiden tilalle vastuullisiksi järjestäjiksi tulevat jatkossa maakunnat. Käytännössä siis lähes kaik­kien julkisella puolella työskentelevien lääkäreiden työnantaja muuttuu, ja todennäköisesti myös muita muutoksia tulee. Toisaalta näyttää siltä, että nykyisen uudistuksen mukaista toimintamallin muutosta on jo monessa terveyskeskuksessa käynnistetty.

Yleislääkärien osallistuminen maakunnan terveydenhuollon suunnitteluun ja hallintoon on välttämätöntä. Kokonaisuus on monesti yleislääkäreillä hyvin tiedossa, vaikka kaikista nippelitiedoista emme olekaan perillä. Osaammeko tarpeeksi arvostaa tätä osaamistamme? Nyt ei ole oikea hetki vaatimattomuuteen ja kynttilän vakan alle piilottamiseen. Kannattaa tarttua tilaisuuteen, jos sellainen eteen tulee! Ymmärrettävästi viruspandemian aiheuttama lisätyö vie paljon energiaa, mutta nämä kehitystehtävät on syytä priorisoida.

Yleislääkäreillä on paras tieto perusterveydenhuollon asioista. Primary care, ensisijainen terveydenhuolto, on usein potilaan ensimmäinen kontakti terveydenhuoltoon. Suurin osa ongelmista myös hoidetaan perustasolla. Emme siis ole ensisijaisesti erikoisairaanhoidon jatkohoitopaikka, vaikka sekin rooli on tärkeä. Hoidamme ihmistä kokonaisuutena, emme yksittäistä elinjärjestelmää. Säännöllisesti esitetään, että terveyskeskuksessa tulisi olla pienimuotoinen erikoissairaanhoidon poliklinikka keuhko-, diabetes-, sydän-, reuma- ja mielenterveyspotilaille. Tämä organisaatiolähtöinen lähestymistapa ei aina ole paras. Tarvitaan kokonaisuudesta huolehtiva lääkäri, yleislääkäri. Sen sijaan mutkattomille ja selkeille konsultaatiojärjestelmille olisi nyt kysyntää.

Erityisesti kannattaisi panostaa työkykyyn, kuntoutukseen, mielenterveysongelmiin sekä geriatrisiin kokonaisarvioihin. Näiden suhteen tarvittaisiin selkeitä raameja, mihin rajalliset resurssit käytetään. Tarvitsemme perusterveydenhuollossa moniammatillista tiimiä tämän toiminnan tueksi. Myös eettiselle arvokeskustelulle on jatkuva tarve.

Etävastaanotot ovat käyttökelpoisia erityisesti niissä paikoissa, joihin ei esimerkiksi syrjäisen sijainnin vuoksi ole tahdottu saada tarpeeksi lääkäreitä. Hoitajat voivat ottaa uusia tehtäviä hoitaakseen, mutta tässä työnjaossa on oltava realisti. Hoitajien vahvuus on erityisesti hoitaa ennalta ohjeistettuja, selkeitä tehtäviä. Diagnoosin tekemiseen tarvitaan lääkäri. Tekoälysovelluksista voisi olla hyötyä, kunhan vastuukysymykset on selvitetty. Lääkäreiden olisi syytä keskittyä lääkä­reiden töihin. Tietojärjestelmien tulisi olla hyvin toimivia – nyt näin ei kaikilta osin ole. Perusterveydenhuolto on jäänyt resurssien jakamisessa pitkään heikkoon asemaan: rahaa ja tekijöitä tarvitaan selkeästi lisää. On tietysti mahdollista tehdä laajoja tehtäviensiirtoja erikoissairaanhoidon puolelle, mutta siihen en tällä hetkellä oikein usko.

Tero Harjuntausta

P.S. Onko meillä varaa tässä tilanteessa jatkaa potilaiden reseptien hoitamista entisellä mallilla? Olisiko sittenkin syytä panostaa säännölliseen lääkityksen kokonaisarvioon ja reseptilistaan kuin tyytyä uusimaan satunnaisia reseptejä tipoittain?