Helteistä kesää ja koronantäyteistä vuotta ovat piristäneet monet erinomaiset mielipidekirjoitukset perusterveydenhuollon ongelmien taustoista ja siitä, miten ne selätettäisiin kohtuullisen yksinkertaisilla keinoilla. Resepti on selkeä ja yksinkertainen: terveyskeskuksiin tarvitaan enemmän kokeneita, sitoutuneita terveyskeskuslääkäreitä, hoidon jatkuvuutta ja työnjako kohdalleen muiden ammattiryhmien kanssa.

Terveyskeskusten lääkärimäärä on ollut alimitoitettu 90-luvun lamasta lähtien. Väestön ikääntyminen, suurempi sairastavuus ja nykylääketieteen tiukentuneet vaatimukset hyvälle hoidolle ovat lisänneet vastaanottoaikojen tarvetta vuosi vuodelta. Terveyskeskuslääkäreiden virkojen määrää ei ole silti ymmärretty lisätä kunnissa samaan tahtiin. Erikois­sairaanhoidosta on siirretty perusterveydenhuoltoon melkoinen määrä uusia tehtäviä, muun muassa pitkäaikaissairauksien ja syöpäsairauksien seurantaa ja monien sairauksien koko diagnostiikka ja hoito. Resursseja ei kuitenkaan ole samalla siirretty tai lisätty. Kustannustehokas terveydenhuollon perusta on päästetty rapautumaan.

Ongelmia on yritetty ratkaista kehittämällä toimintaa ja työnjakoa, minkä seurauksena yleislääkäreiden työnkuva on muuttunut yhä enemmän potilaista etäällä olevan konsultin suuntaan. Se yhdistettynä liian suureen työmäärään on saanut monet kokeneet terveyskeskuslääkärit siirtymään yksityis­sektorille tai muihin töihin. Yleislääkärin työn ydin ovat potilasvastaanotto ja pitkät potilas-lääkärisuhteet, ja nämä myös sitouttavat lääkäreitä terveyskeskustyöhön. Tarvitaan muutos oikeaan suuntaan, jotta terveyskeskuslääkärin työssä jälleen viihdytään ja pysytään koko työuran ajan.

Monella paikkakunnalla on säästöihin vedoten vähennet­ty tai lopetettu terveyskeskusavustajien toimet kokonaan, ja heidän töitään on siirretty lääkäreille ja hoitajille. Päinvastoin, terveyskeskuksiin tarvitaan runsaasti lisää koulutettua avustavaa henkilökuntaa, jotta lääkärit ja sairaanhoitajat pystyvät keskittymään koulutuksensa mukaiseen työhön. Näin potilaat on mahdollista hoitaa paremmin ja kokonaisvaltaisesti.

Sekään ei riitä, että potilas pääsee vastaanotolle, vaan hänen asiansa pitää tulla hoidetuksi. Aikaa tarvitaan lisäksi siihen, että kansantauteja ja niiden yhteiskunnalle kalliita komplikaatioita voidaan ennaltaehkäistä. Kiireen seurauksena hoidetaan yksittäisiä oireita ja diagnosoidaan vasta pitkälle edenneitä sairauksia. Riittävä ajankäyttö ja luottamuksellinen hoitosuhde antavat potilaan tutkimiselle ja hoidolle aivan toisenlaiset mahdollisuudet.

Potilaat antavat hoidon jatkuvuuden puutteesta yhä enemmän muistutuksia. Ihmisiä harmittaa, kun heidän hoitonsa viivästyy lääkärin ja hoitajan vaihtuessa joka kerta. Muis­tu­tuksissa todetaan, että kukaan ei tunnu ottavan riittävästi vastuuta ja perehtyvän kunnolla heidän sairaushistoriaansa ja kokonaistilanteeseen. Potilaat haluavat ja tarvitsevat luottamuksellisen, pitkäaikaisen potilas-lääkärisuhteen.

Onneksi monipuolinen, laaja-alainen ja potilasläheinen terveyskeskuslääkärin työ kiinnostaa nuoria lääkäreitä, ja heidän tukenaan työskentelee terveyskeskuksissa vielä lähivuosina monia erittäin kokeneita yli 25 vuotta potilastyötä tehneitä erikoistumattomia yleislääkäreitä. Tulevina vuosina valmistuu yhä enemmän yleislääketieteen erikoislääkäreitä, joista merkittävä osa jää töihin julkiselle puolelle, kun työolot ja työnjako muiden ammattiryhmien välillä saadaan kuntoon.

Mielenkiintoinen syksy on alkamassa, kun sote-uudistus viimein etenee. Lainsäädäntö on hyväksytty, ja uudistuksen voimaanpanolaki tuli voimaan 1.7.2021. Tiukemman viikon hoitotakuun pitäisi myös pian astua voimaan. Hoitotakuun muutos voisi olla helpompi ja monella tapaa toimivampi toteuttaa porrastettuna siten, että se olisi alkuun kolme viikkoa viikon sijaan. Toivottavasti sote-uudistus tuo lopulta kauan odotetun ja luvatun perusterveydenhuoltoa oikeasti vahvistavan muutoksen.

Johanna Salmio