Ansaitsemme osaavaa johtamista

JOULUKUISEN VAPAAPÄIVÄN aamuna lueskelin viikolla tullutta Mediuutiset-lehteä ja harmittelin ilmestymisen päättymistä vuoden vaihteessa. Lehdessä oli juttu Itä-Helsingin terveysasemilla työskentelevistä innokkaista nuorista ylilääkäreistä. Nuoret kollegat olivat hakeutuneet johtotehtäviin hetimmiten valmistumisen jälkeen. Ajattelin, että toisaalta hyvä niin, sillä intoa ja paloa siihenkin osaamisalueeseen tulee löytyä tullakseen todennäköisemmin hyväksi johtajaksi. Kaikista meistä ei tehtävään ole, vaikka olisimme kuinka hyviä kliinikkoja. Mieleeni jäi muun muassa koettu hyvä työyhteisön tuki eri työuran vaiheessa olevilta kollegoilta, uusien asioiden opettelu niiden tullessa eteen sekä parempi ymmärrys nuorten lääkärien tilanteeseen.

Lääkärien esihenkilön tehtävään on yleensä vaatimuksena erikoislääkärin pätevyys, jolloin kliinistä kokemusta ja näkemystä omalta erikoisalalta ja toiminnasta eri tehtävissä tervey­denhuollossa on kerääntynyt vähintään kuuden vuoden ajan. Jäin pohtimaan, että vaatimukselle on perustelunsa, ja onko osaaminen jo tarpeeksi monipuolista. Jäävätkö nämä nuoret kollegat paitsi jotain olennaista oppia yleislääkä­rin polulla? Yliopistokoulutuksessa saamme perustaitoja potilastyöhön, ja näitä työvälineitä jokainen kehittää kliinikkona. Lääkäri oppii ottamaan tarpeelliset taidot käyttöön kunkin potilaan ongelman mukaan. Nuoren terveyskeskuslääkärikollegan tai kesäsijaisen arkea seuratessa näkee N-luvun kasvaessa edistymisen muun muassa potilastyöhön rutinoitumisessa, työpaikan käytänteisiin tutustumisessa, sairauksien kulun ja vaiheen havainnoimisessa, vuorovaikutuksessa potilaan kanssa. Kuin huomaamatta tietyt asiat muuttuvat rutiiniksi ja työ sujuvammaksi. Ja lisensiaattitutkinnon jälkeen työskentely YEK- tai erikoistuvan lääkärin roolissa syventää osaamista kokeneen kollegan ohjauksessa, mikä ei omassa organisaatiossamme sulje pois myöskään terveysaseman johtotehtäviä kliinisen työn ohella. Yleislääketieteen koulutuksessa puhutaan paljon lähikehityksen vyöhykkeestä, joka kehittyy pikkuhiljaa osaamisen karttuessa. Tuleeko kliiniseen ja johtajaosaamiseen sopivasti tukea ja omaa oppimista ohjaavaa palautetta?

Kaikki työn opettelu on jostain aloitettava. Johtotehtävissä vaaditaan peruskoulutus­ta laajempaa perehtymistä tervey­den­huollon toimintaa sääteleviin ja eri aikoina säädettyihin lakipykäliin. Kliinistä työtä ohjaavat valtakunnalliset hoito-ohjeet paikalliset olosuhteet ja käytänteet huomioiden. Potilaan hoitosuhde syvenee kerrallaan vain yhteen lääkäriin – jatkuvuutta tarvitaan. Oma osaamisen alueensa ovat henkilöstöhallintoon liittyvät säädökset ja sopimukset. L ääkärien hyvää henkilöjohtamista olen aina pitänyt vaativana tehtävänä. Osa ylemmistä johtotehtävistä onnistuu hyvin niin sanotuilta ammattijohtajilta, mutta mitä lähempänä kliinisen työn johtamista ollaan, sen suurempi merkitys on kyseisen osa-alueen hyvällä tuntemuksella.

Nuoren kollegan etu olisi oppia ja kokeilla johtamiseen liittyviä tehtä­viä jo erikoistumisaikana. Jos tarjolla on hyvä tuki, saa nuori kollega kokemusta ja realistisemman käsityksen omasta soveltuvuudestaan johto­tehtäviin. Toisessa ääripäässä ovat vähemmän hyvät kokemukset, joita voisi verrata päivystyksen perehdytykseen defibrillaattorin toiminnan esittelyllä.

Työn tekemisen edellytyksenä ovat soveliaat työskentelyolosuhteet, ja tärkeimmät päätökset resursointiin tehdään poliittisesti. Näiden nopei­denkin käännösten aiheuttamassa epävarmuudessa terveydenhuollon ammattilaiset elävät ja tekevät henkilökohtaisen elämän ratkaisuja perheeseen ja uraan liittyen. Mikäli työnkuva muuttuu niin, ettei erikoistumispalveluita enää kerry, nuoret kollegat äänestävät nopeasti jaloillaan, ja työntekijäpula syvenee nopeaan tahtiin. Harmitella täytyy, että tämä kehitys alkaa näkyä jo omalla työpaikalla, onneksi ei kuitenkaan toistaiseksi yleislääketieteen erikoistumisessa. Terveysasemia vähennettäessä potilaiden asiointimatkat pitene­vät ja merkittäviäkin terveyspulmia jää hoitamat­ta. Haikailen paluuta aikaan, jolloin sai hoitaa tutuksi käyneiden potilaiden sairauksia. Näin jälkeenpäin arvioiden he saivatkin silloin tutkitusti vaikuttavaa hoitoa hoidon jatkuvuuden ollessa hyvä.

Onnea ja menestystä jokaiselle tämän päivän haasteellisessa toimintaympäristössä työtä tekevälle lääkärijohtajalle.

Eija Huttunen, yleislääketieteen erikoislääkäri, GPF:n hallituksen jäsen, Savonlinna