Uuden alkua?

TÄTÄ KIRJOITTAESSANI on reilu viikko käydyistä kunnallis- ja aluevaaleista. Niiden tulokset olivat mielenkiintoisia, ja vaikka kyseessä olivat kunnallisen järjestelmän vaalit, vedettiin joillakin tahoilla johtopäätöksiä valtakunnan politiikkaan. Ihmekös tuo, kun samat puolueet ovat asialla kaikissa vaaleissa.

Näin perusterveydenhuollon yleislääkärin kannalta ei tulos kovin nopeasti töihimme vaikuta. Vaikka joku vitsiniekka vaalitulosten varmistuttua lohkaisikin, että ”viikon kuluttua pääsee lääkäriin”. Itse en kyllä usko sen pääsemisen kovin rapsakkaasti muuttuvan. Paremman hoitoon pääsyn varmistamiseksi yleislääkäreitä tarvittaisiin lisää, mikä on monella taholla tunnustettu tosiasia.

Miten saadaan lisää yleislääkäreitä? No, kouluttamalla tietenkin. Tai ehkä pakottamalla. Tuo pakottaminen on poliitikoille kovin mieleinen teema. Vedotaan siihen, että kun on saatu lähes ilmainen koulutus perustutkintoon, voidaan siitä hyvästä odottaa vastineeksi palvelua syrjäkylän terveysasemalla. Sillä konstilla ei maalaislääkäreitä saada. Kauas kotoa pakotettu palvelunsuorittaja ei odota mitään niin hartaasti kuin sitä päivää, jona pääsee muuttamaan takaisin ihmisten ilmoille ja läheistensä pariin. Pakko on huono konsultti. Euro olisi parempi, mutta sekin on vähän pilaantunut hyvinvointialueuudistuksen myötä. Nykyisillä suuralueilla on varmaankin palkkauksessa vähemmän liikkumavaraa kuin kunnilla ja kuntayhtymillä ennen. Siitä seuraa puolestaan se, että joudutaan turvautumaan ostopalveluihin, jotka palkkaharmonisaation puuttuessa kykenevät tarjoamaan parempaa palkkausta.

Yleislääkärinä toimiminen on vaativampaa kuin suuri yleisö ajattelee. Siinä kohtaa kaikenlaista, mutta kukaan ei ole nähnyt kaikkea. Alalla toimiminen on helpompaa, jos pystyy sietämään keskeneräisyyttä ja jopa epävarmuutta. Meillä on usein työkaluna aika, mutta on myös hektisiä hetkiä, jolloin olisi tärkeää tehdä nopeita ja oikeita ratkaisuja heti. Vaikka tavalliset sairaudet ovat yleisiä, voi yllätykseen törmätä milloin vain, eikä kahta samanlaista työpäivää ole. Monikaan ei kuitenkaan jaksa kasvaa yleislääkäriksi, jos ensimmäiset työkokemukset sillä saralla ovat suolakaivosmaista puurtamista.

Nykyään koulutus ja ohjaus ovat parempia kuin vanhoina huonoina aikoina. On alettu ymmärtää lääkärien autonomian päälle. Miellyttävät työolot eivät välttämättä tule kalliimmiksi järjestää kuin epämiellyttävät. Halua kuitenkin tarvitaan ja sen tiedostamista, että lääkäri on voimavara eikä kuluerä, muutenkin kuin juhlapuheissa. Tästä ajatuksesta on uusien aluevaltuustojenkin hyvä aloittaa työnsä. Ei meitä palvoa tarvitse, mutta hyvä oli­si sen verran arvostaa, että töissämme viihtyisimme. Joskus siinä onnistutaankin. Itsel­läni taitaa mennä melkein 40 vuotta neljällä työnantajalla, ellen loppusuoralla innostu vaihtamaan kaistaa.

Julki­seen sairaanhoi­toon pääsy on viime vuosina lisääntyvästi kangerrellut. Siihen on monenlaisia syitä. Lääkäriresurssin niukkuus voi olla niistä merkittävin. Ongelmaa on pyritty kiertämään erilaisilla järjestelyillä hoidon tarpeen tai kiireellisyyden arvioimiseksi. On algoritmeja, hoitajapuheluita ja takaisinsoittopalveluita. Ilkeät ihmiset sanovat, että järjestelyjen tarkoituksena on edistämisen sijasta viivästyttää hoitoon pääsyä. Kiireellisissä asioissa noin voikin joskus käydä.

Logistisistakin syistä voi hoitoon pääsy vaikeutua. Sairaalle saatetaan kutsua ambulanssi. Jos hätäkeskus sen lähettää, voi vielä käydä niin, että tilanteen arvioituaan sairaankuljettajat toteavat, että ambulanssikuljetus ei ole potilaalle tarpeellinen ja neuvovat hankkimaan muuta kyytiä. Jos potilaalla ei ole autoa ja kuskia itsellä, tilataan taksi. Sen saapuminen ei nykyisenä jälkiberneriläisenä aikana olekaan mikään itsestäänselvyys. Potilaita aina silloin tällöin jää saapumatta vastaanotolle, kun taksi jäi saamatta.

Jyrki Järvinen, yleislääketieteen erikoislääkäri, Kuhmoinen, GPF:n hallituksen jäsen