Hoidon jatkuvuuden edut ilman hoidon jatkuvuutta?
CONTINUITY OF CARE INDEX (CoCI) tuntuu tällä hetkellä olevan pinnalla, kun puhutaan perusterveydenhuollon laadun ja tehostamisen parantamisesta. Tälle toki on vankat perusteet olemassa (1), ja hoidon jatkuvuus ja potilaan pääsy samalle lääkärille on yksi keskeisimpiä yleislääketieteen keinoja, jolla hoidon laatua saavutetaan. CoCI:n painottaminen merkittävänä mittarina tuntuu kuitenkin vastatuuleen huutamiselta samanaikaisesti, kun terveyskeskukset kärsivät pahimmasta henkilöstövajeesta sitten 2000-luvun alkupuolen (2). Pitäisikö meidän hyväksyä realiteetit siitä, että nykytilanteessa hoidon jatkuvuutta saavutetaan vain harvoin, ja sen sijaan pohtia, ovatko hoidon jatkuvuuden hyödyt saavutettavissa muilla keinoin?
Jos kysymme keneltä tahansa pitempään terveyskeskustyötä tehneeltä lääkäriltä, miksi hoidon jatkuvuus on tärkeää, vastaus on mitä todennäköisimmin potilaan tunteminen. Tämä näennäinen itsestäänselvyys voidaan kuitenkin pilkkoa useampaan elementtiin, mitä ei ilmeisesti kuitenkaan ole tutkittu erityisen laajalti. Tehkäämme siis jako potilaan sairaushistorian tuntemiseen, potilaan psykososiaalisen tilanteen tuntemiseen ja potilaan persoonan tuntemiseen. Seuraavassa erittelen näitä hieman.
Potilaan sairaushistorian tuntemista usein korostetaan ensimmäisenä, mutta kyseenalaistan tämän, koska sairaushistoria voidaan yleensä tiivistää olennaisin osin muutamaan lauseeseen. Mehän teemme sitä joka kerta kirjoittaessamme lähetteitä erikoissairaanhoitoon anamneesin ensimmäisessä kappaleessa. Relevantti sairaushistoria on siis löydettävissä sairaskertomusmerkinnöistä riittävässä määrin suhteellisen nopeasti. Tämä nopeuttaa toki vastaanottokäyntejä ja lisää hoidon tehokkuutta, mutta ei katsoakseni merkittävästi lisää hoidon laatua.
"Miksi emme kirjaa toimintakykyä ja elämänlaatua systemaattisesti? Työkaluja on."
Potilaan psykososiaalinen tilanne on jo huomattavasti tärkeämpi. Vaikka siitä saattaa olla mainintaa sairaskertomusmerkinnöissä ainakin psykiatrisempien käyntien osalta, tieto on yleensä pirstaleista, ja harvoin yksittäinen lääkäri tekee tätä kirjaamista millään strukturoidulla tavalla. Tätä ei meille lääkiksessä opeteta, eivätkä sairaskertomusjärjestelmät tätä mitenkään tue. En usko, että maastamme kuitenkaan löytyy kovin monta yleislääketieteen erikoislääkäriä, jotka eivät ymmärtäisi tämän keskeistä merkitystä. On kuitenkin huomioitava, että kyseinen tieto ON mahdollista tallentaa strukturoidusti sairaskertomusmerkintöihin. Se voidaan myös koodata ICF-järjestelmän avulla, jos siihen halutaan ryhtyä.
Kolmas elementti, eli potilaan persoonan tunteminen, onkin sitten vaikeammin kirjattavissa ainakaan olematta leimaava. Tässä on lääkärin vaikea olla objektiivinen – yhdelle kollegalle hankala potilas voi olla toiselle helppo ja miellyttävä potilas. On kuitenkin elementtejä, kuten potilaalle tärkeät arvot, joita on mahdollista poimia. Useimmille meille toimintakyvyn ja elämänlaadun säilyttäminen on tärkeää, ja siksi kommunikaatiotaitojen parantamiseksi yritetään opettaa Motivoivaa HaastatteluaTM, joka puutteistaan huolimatta sentään vie dialogia enemmän arvojen ja toimintakykyajattelun suuntaan. Miksi emme kirjaa toimintakykyä ja elämänlaatua systemaattisesti? Työkaluja on.
Miksi ylipäänsä käytämme paljon aikaa siihen, että yritämme motivoida potilaan popsimaan enemmän lääkkeitä saadaksemme verenpaineen laskemaan 155/95 mmHg:sta 125/80 mmHg:n pintaan, kun tällä ei ole suoraa vaikutusta potilaan toimintakykyyn ja elämänlaatuun todennäköisesti seuraavan 10 vuoden sisään? Tähän numeroiden hoitamiseen kuitenkin yleensä sorrumme, kun vastaanotolle tulee uusi potilas. Siihen meidät on opetettu.
Miten vastaanotto kuitenkin menisi uudellakin potilaalla, jos sairaskertomusmerkinnöistä olisi sairaushistorian lisäksi nopeasti luettavissa potilaan psykososiaalinen konteksti, hänen subjektiivinen toimintakykynsä ja elämänlaatunsa ja hänelle tärkeät arvot? Vaikuttaisiko tämä kuinka paljon vastaanottosi sisältöön ja siihen, miten kommunikoit potilaasi kanssa?
Joonas Joensuu
Yleislääketieteen erikoislääkäri, Porvoo
Terveyspoliittisen ryhmän puheenjohtaja, GPF