Digipalvelut tukemaan toimivia lähipalveluita – ei korvaamaan niitä

HYVINVOINTIALUEET viettävät 1-vuotissyntymäpäiviään uudenvuoden vaihteessa. Alkukuukausien kaoottisuus, jonka uusi organisaatiorakenne hallintohimmeleineen ja palkanmaksuongelmineen toi työarkeemme, on jo ehtinyt hieman laantua. Tai ehkä siihen on vain tottunut. Viime kevään eduskuntavaaleista syntynyt uusi hallitus on kuitenkin asettanut hyvinvointialueille tiukat säästötavoitteet. Varovainen toiveikkuus, ”kyllä tästä vielä hyvä tulee”, on vaihtunut pelonsekaiseen parahdukseen ”aikovatko ne romuttaa koko julkisen terveydenhuollon”.

Muistamme hyvin, että soteuudistuksen keskeisiksi tavoitteiksi asetettiin kustannusten kasvun hillintä, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon integraation parantaminen sekä perusterveydenhuollon vahvistaminen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että nopeat, lyhyen aikavälin säästöt ovat korvanneet edellä mainitut tavoitteet. Kuluneen syksyn aikana hyvinvointialue toisensa jälkeen on ilmoittanut kymmenien miljoonien alijäämäisistä budjeteista, joiden kattamiseksi on julkaistu erilaisia konsulttien laatimia ”kehitysohjelmia” ja ”palveluverkkoselvityksiä”. Viimeistään tässä kohtaa tuntuu tavoite perusterveydenhuollon vahvistamisesta kokonaan unohtuneen, kun lakkautuslistoilla on iso osa syrjäseutujen terveysasemista ja vuodeosastoista. Ja kun lakkautetun aseman lääkärit, hoitajat ja potilaat eivät mahdu naapurikirkonkylän terveyskeskuksen tiloihin, on tilalle tarjottu kotisohvalta tai laiturin nokasta tehtävää etähoitoa. Usko etähoidon lisäämisen tuomista säästöistä tuntuu olevan vahva, vaikka uskottavaa tutkimusnäyttöä etähoidon kustannusvaikuttavuudesta tai terveyshyödyistä ei ole.

Etähoitoon liittyy useita potentiaalisia sudenkuoppia. Ainakaan ajansäästöä etävastaanotot eivät vaikuta tuovan – 30 minuuttia etävas­taanotolla on yhtä pitkä kuin 30 minuuttia läsnävastaanotollakin. Varsinkin alueilla, joissa väestö on iäkästä ja monisairasta, suurin osa terveysasemalla asioivista potilaista ei kykene di­giasiointiin. Tiedämme, että heidän vaivansa eivät ole sellaisia, joita edes olisi järkevää yrittää hoitaa etävastaanotolla. Yleislääkärin keskeisintä työkalua, vuorovaikutusta, on vaikeaa käyttää yhtä hyvin etävastaanotolla kuin läsnävastaanotolla. Vaikka potilaan vaiva ikään kuin teknisesti tulisi ratkaistua etävastaanotolla, on perusteltua pohtia, jääkö hoidollinen osa kohtaamisesta vajavaiseksi.

Digitaaliset työkalut ovat kuitenkin muutakin kuin pelkkiä videovälitteisiä etävastaanottoja. Parhaimmillaan ne voivat olla esimerkiksi ruutupaperille rustattujen sekavien verenpaineseurantojen sijaan suoraan potilastietojärjestelmään siirtyviä aamu- ja iltamittausten keskiarvoja sekä muuta sujuvaa viestintää potilaan ja hoitavan tahon välillä. Olipa sitten kyseessä minkälainen järjestelmä hyvänsä, tässäkin asiassa hyvä hoidon jatkuvuus on eduksi. Tutun potilaan kanssa etähoitokin, olipa kyseessä sitten puhelu, videovastaanotto tai muu viestinvaihto, sujuu paremmin, kun luottamussuhdetta on rakennettu lähivastaanotoilla tapahtuneilla kohtaamisilla.

Etähoidosta ei saa tulla itseisarvo. Digi­taaliset palvelut eivät voi korvata lähivastaan­otoilla tapahtuvaa potilaan kohtaamista. Yleis­lääkärin työkuva ei saa muuttua pelkästään etä­yhteydellä tapahtuvaksi konsultoinniksi. Myöskään lähivastaanotoista täysin erillisinä toimivat ulkoistetut digiklinikat eivät ole kestävä ratkaisu terveyshyödyn, kustannustehokkuuden tai inhimillisen potilaskohtaamisen näkökulmasta. Sen sijaan oikein ja järkevästi käytettyinä digitaaliset työkalut voivat parhaassa tapauksessa merkittävästi sujuvoittaa potilaiden hoitoa ja jopa auttaa parantamaan hoidon tuloksia. Digitaalinen sotekeskus tuleekin valjastaa tukemaan toimivia lähivastaanottoja ja parantamaan hoidon jatkuvuutta. Siten voimme hillitä tulevaisuuden sote-kustannuksia ja tuottaa enemmän terveyshyötyä.

Elina Miettola, yleislääketieteen erikoislääkäri, Tampere