Täyttyvätkö kokeneiden kollegoiden reput liikaa?

LÄÄKETIEDE ja tapamme harjoittaa sitä kehittyvät jatkuvasti pienin ja isoin askelin. Samalla hoitopolut ja hoitoprosessit ovat osittain monimutkaistuneet. Kun tähän yhdistetään tiukentuneet resurssit ja kasvaneet odotukset terveydenhuollon toimintaa kohtaan, on lääkärin selässä kulkevaan reppuun lisätty painoa jo huomattavan paljon.

Arjen työ ja työn järjestäminen täyttävät reppua edelleen. Vastaanottotyön lisäksi teemme digityötä ja toimimme hoitajien, kollegoiden ja muiden verkostojemme ammattilaisten konsultteina. Hoidamme neuvola- ja kouluterveydenhuollon tehtäviä. Päivystämme. Moni osallistuu myös hallinnolliseen työhön, autamme ja sijaistamme.

Työkuormaa lisää usein myös epätasapainoinen seniorien ja juniorien välinen suhde. Työ­teh­tävien jakaminen tasaisesti on haastavaa, jos merkittävä osa lääkäreistä on työyhteisössä vain lyhyen aikaa, esimerkiksi suorittamassa pakollista terveyskeskusjaksoa. Uusien kollegoiden perehdyttäminen on mukavaa ja tärkeää, mutta samalla jatkuvaa ja aikaa vievää työtä. Nuorten lääkärien lääketieteellinen osaaminen on erinomaista, mutta sen soveltaminen terveyskeskusarkeen vaatii tukea ja ohjattua oman osaamisen uudelleen arviointia. Myös ulkomailla koulutettujen lääkärien määrän kasvu lisää ohjauksen tarvetta.

Ammatilliseen jatkokoulutukseen liittyvän ohjauksen vaatimukset ovat lisääntyneet ja vievät enemmän aikaa. Ohjaajina suunnittelemme ja vedämme ryhmiä sekä annamme henkilökohtaista ohjausta. Varmistamme että oppiminen on arvioitu ja dokumentoitu, jotta valmistuminen erikoislääkäriksi osaamisperustaisesti voi toteutua. Samalla pidämme yllä omaa osaamistamme ja osallistumme työyhteisön osaamisen kehittämiseen.

Kokeneilla lääkäreillä on keskeinen rooli myös hoidon tarpeen arvioinnissa: tarvitaan kokemusta ja epävarmuuden siedon keskellä nopeaa päätöksentekoa, jotta potilaan asia tulee edistettyä asianmukaisesti.

Pitkäjänteinen kehitystyö ja erilaiset yhteistyöhankkeet kasaantuvat niin ikään usein pidempään talossa olleiden harteille. Sama ilmiö näkyy erityisosaamista vaativissa vastuurooleissa. Valinta ei useinkaan perustu pelkästään osaamiseen vaan myös siihen, että tehtävään tarvitaan jatkuvuutta. Lisäksi monet työyhteisön arkea kannattelevat rakenteet jäävät vakituisten työntekijöiden ylläpidettäviksi.

Omalääkärimallia ollaan palauttamassa vahvasti perusterveydenhuoltoon. Yleislääkärit jakavat varmasti yhteisen näkemyksen hoidon jatkuvuuden parantamisen tärkeydestä. Haasteena kuitenkin on, miten kokeneiden lääkärien jaksaminen turvataan heidän laajojen vastuidensa keskellä. Resursseja ei ole luvassa lisää, eikä tehtäviä olla karsimassa.

Tilanne lienee olennaisesti samanlainen erikoissairaanhoidossa. Myös siellä kokeneiden lääkärien vastuulle kertyy varsinaisen kliinisen työn lisäksi opetusta, ohjausta, hallinnollisia tehtäviä ja toiminnan kehittämistä. Moni hieman pidempään työskennellyt kollega tunnistaa varmasti tunteen siitä, että kaikkialle pitäisi ehtiä eikä kaikkeen kykene venymään.

Ovatko kokeneiden kollegojen reput siis jo liian täynnä?

Yleislääketieteen silmin katsottuna erikoistuvien määrä on ollut lisääntyvä, ja vähitellen tämä vahvistanee myös kokeneiden lääkärien joukkoa. Tarvitsemme varmasti myös hoidon jatkuvuusmallien suunnittelussa avointa mieltä ja uskallusta muuttaa toimintatapojamme. Toimivat digitaaliset ratkaisut ja tekoäly tuovat uutta ja toivottavasti keventävät reppujamme. Myös nuorten kollegoiden ottaminen mukaan kehittämistyöhön ja vastuutehtäviin jakaa kuormaa tasaisemmin ja vahvistaa toivottavasti heidän sitoutumistaan.

Yhteistyö yliopistojen kanssa on tärkeää, jotta ohjaus- ja koulutusvaatimukset pysyvät kohtuullisina.

Lopulta tärkeää on myös se, että jokainen meistä huolehtii oman reppunsa painosta. Työkuorman kohtuullisuus ei ole vain yksilön vaan koko työyhteisön asia. Kun autamme toisiamme ja puhumme liiallisesta kuormituksesta ajoissa, voimme varmistaa, että reput pysyvät kannettavina myös tulevaisuudessa.

Johanna Anttila-Bondestam, yleislääketieteen erikoislääkäri, Helsinki