Tee parhaasi, se riittää

ELÄMME mielenkiintoisia aikoja. Sote­uudistuksen piti korjata monia kuntien ja sairaanhoitopiirien välisten raja-aitojen luomia ongelmia järjestämällä organisaatiot saman katon alle. Tämä ei kuitenkaan mennyt kuten Strömsössä. Tarkoitus oli parantaa substanssin toimivuutta ja etenkin perusterveydenhuollon kehittämistä sekä korjata perusterveydenhuollon rahoitusvajetta. Toisin kävi.

Monilla hyvinvointialueilla on irti­sanottu kliinisen työn tekijöitä niin lääkäri- kuin hoitajapuoleltakin. Kun useimmissa paikoissa terveyskeskukset eivät lähtökohtaisestikaan pystyneet vastaamaan kysyntään riittävällä tasolla, heikentävät henkilöstövähennykset tilannetta entisestään.

Kyseinen kokonaisuus muodostaa vaikean tilanteen terveyskeskuslääkäreille. Kun vertaan tilannetta urani alkuun, vaa­ditaan terveyskeskuslääkäreiltä nykyään paljon enemmän. Moni asia, joka aikaisemmin oli erikoissairaanhoidon vastuulla, on nykyään yleislääkärien tehtävä. Väestö on myös iäkkäämpää ja monisairaampaa, valitettavasti myös vaativampaa. Vaikka mielenterveyshäiriöihin liittyvä tabu on onneksi pitkälti murtunut, tarkoittaa se kuitenkin sitä, että hoitoon hakeudutaan aiempaa herkemmin. Psykiatriasta ja psyykkisesti oireilevan ihmisen kohtaamisesta osaaminen karttuu kokemuksen ja koulutuksen myötä. Koulutusta onneksi on tarjolla enemmän, mutta niissä pitäisi myös käydä ja kehittää jatkuvasti myös tätä sosiaalista ammattitaitoa.

Pirstaleinen järjestelmä ja keskitetyt puhelinpalvelut hankaloittavat pitkäaikaisten hoitosuhteiden luomista ja hoitovastuun ottamista. Kynnys ”kopin ottamiseen” kasvaa, kun samanaikaisesti pitäisi revetä kaikkialle muuallekin, soittaa tuntemattomille potilaille ja vastata lukemattomiin hoitajien konsultaatioihin. Samalla puhutaan omalääkäriyden tärkeydestä, vaikka järjestelmä itsessään kampittaa sitä, kun käsipareja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Hoito on yhä enemmän reaktiivista proaktiivisen, suun­nitelmallisen hoidon sijaan.

Lääkärit ovat yleisesti ottaen melko vaativia. Itse­tuntomme rakentuu paljolti suori­tustemme ja onnistumistemme varaan, epä­on­nistumi­sen tunteita on vaikea kestää. Yli­opis­tossa opim­me, että potilaat tulisi hoitaa mah­dollisimman hyvin, mutta arkielämän realiteetit tekevät tä­män vaikeaksi. Moni lääkäri on polttanut itsensä loppuun uransa alkuvaiheissa terveyskeskuksessa, kun on yrittänyt tehdä työnsä sillä vaadetasolla, mihin on yliopistossa tottunut. Kaikki pitäisi tietää ja huomioida. Kokenut yleislääkäri sen sijaan on oppinut suodattamaan tarpeellisen tiedon tarpeettomasta ja sietämään epävarmuutta ja omaa rajallisuuttaan.

Miten sitten toimia tilanteessa, kun tietää, miten potilasta pitäisi hoitaa, mutta jär­jestelmä ei siihen taivu, vaikka parhaansa yrittää? Helposti tästäkin syystä voi menettää yö­unensa. Jokaisen kliinikon on kuitenkin tärkeä ymmärtää, että a) kaikkia ei voi parantaa, b) on asioita, johon ei itse pysty vaikuttamaan ja c) kaikki ei ole omalla vastuulla. Jos potilaallasi on kipeä, leikkauskypsä polviartroosi, ja erikoissairaanhoidon jonot ovat mitä ovat, et pysty muuta kuin tukemaan potilasta vahingon­hallinnassa ja tilanteen hyväksymisessä. Fysio­terapeutin ohjeistamien harjoitteiden tekeminen ja kipulääkitys lievittävät oireita, mutta eivät paranna sairautta. Potilaan tuskaa voi olla vaikea ottaa vastaan, mutta usein jo pelkkä kuuntelu on se tärkein asia, mitä lääkäri voi tehdä. Tämän jo Hippokrates tiesi.

Tärkeää onkin olla armollinen itseään kohtaan. Kaikkeen et pysty, pystyt vain tekemään parhaasi vallitsevat olosuhteet ja omat voimavarasi huomioiden – se riittää. Kukaan meistä ei ole yli-ihminen. Vertais- ja seniorituki työpaikalla on oleellinen osa ahdistuksen hallin­taa. Työn ulkopuolella on tärkeä huolehtia jaksamisesta perheen ja harrastusten voimin.

On myös hyvä muistaa, että emme ole ai­nut­kertaisessa tilanteessa. Urani alkuvaiheessa vuosien 2007–2009 aikoihin tilanne oli hyvin samankaltainen. Terveyskeskuslääkärivaje oli suuri, ja sitä paikattiin kalliilla vuokralääkäreil­lä. Potilaita ei pystynyt asianmukaisesti hoitamaan. Jo­ten­kin siitäkin selvittiin, minkä jälkeen tilanne rauhoittui taas useammaksi vuodeksi. Kurjistuminen aina jossain vaiheessa päättyy.

Joonas Joensuu, yleislääketieteen erikoislääkäri, Porvoo