Ota koppi!

TERVEYDENHUOLLOSSA törmää usein tilanteisiin, joissa osa potilaan hoidosta siirretään omalta pöydältä eteenpäin. Kaikki tunnemme klassikkolausahduksen: ”Jatkot omalla terveysasemalla.” Viime viikkoina eteeni on taas putkahdellut näitä livahdusväistöjen tuloksia, monilta sattumanvaraisesti valikoituneilta erikoisaloilta ja erilaisista tilanteista. Aivan varmasti olen itsekin jossain tilanteessa heittänyt pallon eteenpäin sen sijaan, että olisin hoitanut asian itse. Mutta kannattaako niin toimia? Pääsisimmekö kuitenkin terveydenhuollossa kollektiivisesti helpommalla, jos me kukin ottaisimme hoitaaksemme eteemme tulevat asiat?

Ortopedin vastaanotolla käy potilas raajaongelman vuoksi. Hoitosuunnitelma tehdään, mutta epäonnekseen potilas on kykenemätön vaivansa kanssa töihin. Sairausloman ortopedi ohjaa kuitenkin hakemaan terveysasemalta sen sijaan, että kirjoittaisi sen itse. Terveysaseman lääkäri koettaa toisaalla tulkita toimintakykyä ja ennustetta toisen kollegan kirjauksista, jotta potilas saisi työkyvyttömyyden ajalle toimeentuloon oikeuttavan todistuksen etänä tai koettaa epätoivoisesti järjestää potilaalle kiireisesti vastaanoton. Ortopedille todistuksen kirjoittaminen vastaanotolla olisi ollut helppo ja nopea homma, tärkeä osa hoitoa.

Potilas käy kardiologilla, joka toteaa sepelvaltimotaudin. Kardiologi ohjaa potilaan ter­veys­asemalle sepelvaltimotaudin lääkityksen aloitukseen spesifioimatta, mitä taudin lääkityksiä haluaa potilaalle käytettävän, saati että kirjoittaisi reseptiä. Taas terveyskeskuslääkäri raapii päätään turhautumisesta.

Reumalääkäri aloittaa juuri reumaan sairastuneelle lääkityksen ja ohjaa potilaan olemaan yhteydessä terveysasemalle aloitukseen liittyvien turvakokeiden ohjelmoimiseksi. Viestejä vaihtuu, lähete syntyy. Ongelmien tullen ter­veys­keskuslääkäri lähestyy reumalääkäriä kysellen, miten tämän hoitaman taudin lääkityksen ongelmia hoidettaisiin tai lääkettä vaihdettaisiin. Hoito on paloiteltu, ja potilas toimii viestin viejänä. Reumalääkärille homma olisi helppo, terveyskeskuslääkäri kaivelee ohjeita ja koettaa tulkita niiden soveltamista potilaan tilanteeseen.

Terveyskeskuslääkärin potilas tar­vitsee kontrolliajan vastaanoton jälkeen. Lääkäri ohjaa potilaan soittamaan aikaa, mutta eipä aikoja olekaan. Digikori kilahtaa jälleen, kun hoitaja kyselee potilaalle lääkärin itsensä pyytämää kontrolliaikaa.

Potilas epäilee kondyloo­maa ja laittaa digiviestiä. Hoitaja konsultoi lääkäriä, ja viesti ohjataan terveysasemalta ehkäisyneuvolaan, jossa hoidetaan ehkäisyasiat, mutta seksitautien hoidon olisi tullut onnistua terveysase­malla. Ihan perusjuttuja. Ehkäisyneuvolan hoi­taja sitten pyy­tää kondylooman hoitoon reseptiä lää­käril­tä, joka toteaa, että kaiken tämän pal­lot­telun jälkeen kukaan ammattilainen ei ole tarkista­nut, onko kyse kondyloomasta vai jostain ihan muus­ta. Pallo palaa terveysasemalle, sillä potilas pitäisi statustaa viestirumban sijasta.

Terveyspalvelut ovat pullollaan tilanteita, joissa asian hoito on kuin tennispallo. Syöttöjä eteenpäin kertyy, koppeja ja asian hoitoa ei. Ehkä tilastot näyttävät hyvältä, kun kontakteja ja suoritteita syntyy? Potilaspallo vaan pomppii pisteeltä toiselle, eikä valmista tule.

Haastankin alkaneelle vuodelle kaikki terveydenhuollon toimijat pyrkimään ensisijaisesti yhden pysähdyksen taktiikkaan. Jos asia on nopea hoitaa vastaanotolla, hoidetaan se saman tien. Jos yksi soitto tai viesti potilaalle ratkaisee lisätiedon tarpeen, kontaktoidaan potilas itse. Ja digihimmelin sijasta järjestetään ennemmin se nopea vastaanotto.

Työtä on ihan tarpeeksi ilman, että systeemi ja ammattilaiset generoivat sitä itse lisää. Kaikki työ, minkä sysää eteenpäin omalta pöydältään, laskeutuu jonkun toisen tehtäväksi. Tuo toinen joutuu perehtymään asiaan ja käyttämään siihen uudestaan sen ajan, jonka pallon eteenpäin heittänyt on jo käyttänyt. Hoidetaan potilaiden asiat oikeasti, ja lopetetaan pallottelu.

Tuire Saloranta, yleislääketieteen erikoislääkäri, Vantaan ja Keravan hva