Mihin, miten ja miksi

HELMIKUUN ALUSSA Helsingissä, Kalastaja­torpalla, kokoontui joukko yleislääketieteen lähi­ohjaajia ja erikoislääkärikouluttajia Pro Yleis­lääketiede 2025 -tapahtumaan. Tilaisuuden en­simmäinen keynote-puhuja, Itä-Suomen yli­opiston yleislääketieteen professori Pekka Män­tyselkä ajattelutti kuulijoita aiheesta ”Mi­hin, miten ja miksi koulutamme tulevaisuuden yleislääkäreitä”. Kolme haastavaa, mutta erit­täin tärkeää kysymystä.

Julkinen terveydenhuolto on kriisissä ja romahtaa pian. Vastaanotolle ei pääse, tai ainakin odotusaika mitataan kuukausissa. Lääkärit joko vaihtuvat jatkuvasti tai loistavat poissaolollaan. Tämän suuntaista otsikoidaan huutavin kirjaimin, ja sitä on helppoa uskoa. Haluammeko kouluttaa tällaiseen ympäristöön uusia lääkäreitä? Tuleeko suolakaivoksesta houkutteleva, jos sitä kutsuu eri nimellä? Mihin me olemme kouluttamassa yleislääkäreitä?

Vahvistamme sitä, mistä puhumme eniten. Entä jos uutisointi keskittyisikin enemmän ker­tomaan onnistumisista, omalääkärimallin hyvistä tuloksista ja työssään viihtyvistä kollegoista? Yleislääketieteellä on tällä hetkellä hyvä vetovoima, mikäli kiinnostusta mitataan erikoistumaan hakevien määrällä. Aloituspaikat eivät kaikissa yliopistoissamme edes riitä halukkaille. Pidetään yllä hyvää sanomaa, ja tehdään siitä yhdessä totta.

Muutosta tapahtuu kuitenkin vääjäämättä, digitalisaatiossa on pysyttävä mukana. Tek­nologia voi oikein valjastettuna helpottaa työntekoa merkittävästi, kunhan rengin ei anneta kammeta itseään isännän paikalle. Potilaan tulee pysyä etusijalla, tiedolla johtamista tulee käyttää potilaan parhaaksi. Mäntyselkä muistutti kuulijoita Jevonsin paradoksista (1) eli tilanteesta, jossa teknologinen kehitys tehostaa resurssien käyttöä, mutta siitä seuraava kysynnän kasvu johtaa kulutusasteen kasvuun. Potilaiden yksittäisten vaivojen nopea hoitaminen ei suinkaan ole keventänyt kysyntää, vaan päinvastoin digiklinikat ynnä muut tehotoimintaiset ratkaisut tuppaavat lisäämään kokonaiskysyntää.

Yleislääketieteen koulutuksella on pitkät perinteet, erikoislääkärikouluttajiakin on kou­lu­tettu jo 1980-luvun puolivälistä lähtien Suomen ensimmäisen yleislääke­tie­­teen professorin Pertti Kekin johdolla. Ter­veys­­keskukset ovat toimineet vuosikausia lää­kärien koulutuspaikkoina, ja kouluttavien kollegojen pedagogisista taidoista on huolehdittu. Yleislääketieteen ohjaajien ja kouluttajien koulutusjärjestelmä on Suomessa vertaansa vailla, ja hyvää liikehdintää tapahtuu nyt muidenkin erikoisalojen suunnilla.

Osaamis­perus­tai­suus alkaa olla tuttu käsite, ja lähikehityksen vyöhykkeellä liikutaan hiljalleen yhä luontevammin. Osaamistavoitteet ovat selkeästi määritellyt, ja keinoja koulutuksen ”miten”-kysymyksen ratkaisuun on tarjolla useita. Oppiminen on aina aktiivinen prosessi, jossa keskiössä on oppija itse.

Tähän lehteen löysin uudelleen julkaistavaksi menneiltä vuosilta sopivasti osuvan jutun. Paula Vainiomäen kirjoittama artikkeli Kunnallis­lääkäri-lehden numerosta 6/1989 otsikolla ”Ter­vey­denhuollon tulevaisuuden haasteet ja lääkärikoulutus” kuvaa hyvin aikaansa ja tarjoaa samalla ajatuksia nykypäivään.

Loppuun on jäänyt pohdittavaksi Mänty­selän kolmas kysymys, ”miksi”. Yleis­lääkärillä on todellinen näköalapaikka. Katsoessaan yleislääkäri näkee ihmisen ja kuunnellessaan kuulee hänet. Huolehdimme väestöstä ja yksilöistä. Yleislääkäri ei ole vain portinvartija, vaan hän pitää huolen rajallisten resurssien kohdentamisesta eniten hoitoa ja tukea tarvitseville. Kiitos, Pekka, virikkeistä.

Arkkiatri Risto Pelkonen on oivaltanut: ”Yksilöllisessä hoidossa yhdistyvät yleinen ja erityinen. Sen ymmärtämiseksi tarvitaan yleislääkärin tietoja ja taitoja, luovuutta ja ymmärrystä. Kaikkea sitä, mikä sisältyy opilliseen ja sydämen sivistykseen." (2) Ja saksalainen filosofi Friedrich Nietzsche (1844–1900) totesi aikanaan: "Se, jolla on 'miksi' elämälleen, pystyy kestämään melkein minkä tahansa 'miten'."

Ilkka Aahos, päätoimittaja

1 Wikipedia, englantilainen taloustieteilijä William Jevons, 1835–1882.