Viimeinen säästö
OLIPA kerran pohjolan perukoilla paikka nimeltä Viilipyttylä. Välimatkat olivat pitkähköjä, ihmiset sitkeitä ja terveysasemalla ammattilaiset tunsivat potilaansa nimeltä. Seinällä roikkui taulu, jossa luki: ”Laadukas hoito oikeaan aikaan.”
Koitti päivä, jolloin rahat alkoivat loppua. Kokouksissa alettiin puhua kehittämisestä, tehostamisesta ja resurssien viisaasta käytöstä. Kukaan ei ollut säästämässä, vain tekemässä asioita paremmin. Suunnitelmat vaikuttivat järkeviltä, kunnes Viilipyttylään saapui Tirehtööri.
Kukaan ei oikein tiennyt, mistä hän oli tullut. Hän ei ollut pitänyt vastaanottoa vuosikausiin, ei enää ommellut haavoja, saati selittänyt huolestuneelle omaiselle tutkimustuloksia. Hänellä oli kuitenkin valtikka, jolla hän osoitteli taulukoita. ”Tuolla on tehottomuutta”, hän sanoi. Koska varallisuus oli vähissä, kaikki nyökkäilivät.
Ensin säästettiin henkilökunnasta. Vain vähän. Eläkkeelle jääneitä ei korvattu uusilla työntekijöillä. Työt siirtyivät niille, jotka jäivät. Aluksi kukaan ei valittanut. Pian lääkäri teki kahden kollegan työt, hoitaja kolmen ja sihteeri kaiken sen, mikä muilta jäi tekemättä. Tauot lyhenivät, päivät venyivät, ja työhyvinvointi siirtyi strategia-asiakirjoihin.
Tirehtööri oli tyytyväinen: ”Tuottavuus on kasvanut.” Samaan aikaan vanha taulu päivitettiin. Laadukas viivattiin yli, ja tilalle kirjoitettiin tarkoituksenmukainen. Muutos oli niin pieni, ettei sitä juuri huomattu. Kuitenkin toimittiin yhä oikea-aikaisesti.
Seuraavaksi säästettiin tarvikkeista. Hankittiin halvempia vaihtoehtoja, lykättiin hankintoja, ja kiristettiin käyttöä. Potilaat eivät nähneet budjetteja. He näkivät vain sen, että hoidot tehosivat aiempaa heikommin. Haavat paranivat hieman hitaammin, kontrollit toteutuivat hieman harvemmin. Krooniset sairaudet karkasivat useammin tasapainosta.
Viilipyttylässä syntyi uusi ajattelutapa: jos ongelma oli riittävän pieni, sitä ei tarvinnut kutsua ongelmaksi. Taulu päivitettiin jälleen: ”Riittävä hoito saatavilla olevin resurssein.” Sana tarkoituksenmukainen oli kadonnut.
Kun säästöt jatkuivat, myös hoidosta alettiin säästää. Käypä hoito -suosituksia ei hylätty, niitä vain sovellettiin yhä luovemmin. Tutkimuksia kevennettiin, kontrolleja harvennettiin ja mietittiin, mitä voitiin jättää tekemättä ilman välittömiä seurauksia. Potilaiden näkökulmasta seurauksia kuitenkin tuli. Diagnooseja viivästyi, sairauksia jäi tunnistamatta ja hoitojen vaikuttavuus heikkeni vähitellen. Koska kaikki tapahtui hitaasti, siihen ehdittiin tottua.
"Poikkeamasta tulee normaali, heikennyksestä standardi ja puutteesta toimintamalli."
Seuraavaksi Tirehtöörin valtikka kääntyi kohti koulutusta. ”Täällä on säästöpotentiaalia!” Kurssit vähenivät, kongressit jäivät pois. Kehittämispäivät korvattiin verkkolomakkeilla ja säästöohjelmien esittelyillä. Nuoremmat työntekijät eivät enää oppineet kaikkea sitä, mitä aiemmat sukupolvet olivat pitäneet itsestään selvänä. Kokeneemmat puolestaan alkoivat unohtaa, miltä hyvä hoito parhaimmillaan näytti.
Kun kaikesta säästettiin aina hieman ja hoidon vaikuttavuus heikkeni aina kerrallaan vain hieman, ei kukaan tehnyt suurta numeroa asiasta.
Jossain välissä taulua oli päivitetty: ”Hieman ei ole vielä liikaa.” Kukaan ei ollut huomannut, milloin se oli ilmestynyt. Lause huvitti alkuun, mutta pian kukaan ei enää ymmärtänyt pitää sitä vitsikkäänä. Viilipyttylän terveydenhuollosta tuli erittäin tehokas. Vastaanottoajat olivat lyhyitä, tutkimuksia tehtiin vähän, henkilöstöä oli niukasti, ja koulutuksiin osallistui lähinnä kahvinkeitin. Tirehtööri kiitti ja kumarsi, oli tullut aika pelastaa seuraava talouskurimukseen juuttunut toimipaikka.
Ehkä jatkuvan säästämisen merkittävin haitta ei ole se, että jotain menetetään. Vakavampaa voi olla vähitellen unohtaa se, mitä menetettiin. Poikkeamasta tulee normaali, heikennyksestä standardi ja puutteesta toimintamalli. Tirehtööri ei enää tarvitse valtikkaansa. Ihmiset alkavat osoitella ongelmia toisilleen aivan itse.
Koittaa päivä, kun nuori lääkäri kysyy seniorilta: ”Miksi tuossa vanhassa taulussa on joskus lukenut ’Laadukas hoito oikeaan aikaan’?” Kollega katsoo kuvaa pitkään. ”En tiedä varmasti. Luulen, että se taisi joskus olla meidän tehtävämme.”
Ilkka Aahos, päätoimittaja, Yleislääkäri-lehti
